Imusolmukesyöpä. Pelottava sana.
Ei taas diagnoosi käynyt ihan ensimmäisenä mielessä,
kenelläkään.
Lindalla on ollut kaulassa, oikealla puolella, sellainen pieni harmittoman
oloinen patti, imusolmuke-sylkirauhasosastolla. Sellainen pehmeä, irtonainen,
vähän samanlainen kuin avec-raskanpastilli. Oisko tullut heinäkuun lopulla. Elokuussa on
ekaa kertaa käyty näyttään lääkärille. Ei pitänyt sitä minään, piti seurailla. Sittemmin
sai siis laajakirjoisen antibiottikuurin, liekö sylkirauhanen tulehtunut, tms. Ei kadonnut patti ei. Missään vaiheessa kun koira ei ole ollut
millään lailla sairas, patti ei ole kasvanut, ei kukaan ole ollut sen isommin
huolissaan.
Nyt sitten otettiin koepaloja patologille, oli tullut toinen
patti viereen. Jo viikonlopun ylitse itkettiin, koska poistettu imusolmuke
näytti pahalta. Saatiin patologilta diagnoosi koepaloista. Löydökset viittaavat
todellakin lymfoomaan, tarkemmin Medium grade lymfooman.
Olo on lievästi sanottuna epätodellinen.
Ja minäkään ole ollut huolissani, koska esimerkiksi Monalla
oli vuosi sitten ilmeisesti jonkun virustaudin jälkimainingeissa toinen
imusolmuke turvoksissa hyvän aikaa.
Ja Linda on ollut kokoajan aivan normaali
oma itsensä. Iloinen, pirteä, reipas ja riehakas. Syö hyvin, ei oksenna ripuloi, tms. Kun sen menoa katselee ei ikinä voisi uskoa, että jokin on todella pahasti pielessä. Ironista.
Koiranomistajanahan tämä on jotain ihan hirveätä ja
tilannetta on erittäin vaikea hyväksyä. Kyseessä kun on hyvin nuori koira,
jolla olisi vielä elämä edessä. Aivan
eri tilanne, joskin myös yhtälailla ikävä, jos koiralla olisi mittarissa ikää jo 13 vähän
raihnainen sieltä ja täältä, tiedättekö, että mikä sitten on se mikä koiran
lopulta vie.
Ja minähän olen tietysti
niin rikki. En halua luopua Lindasta vielä. Ei Meidän pikku-tinnistä. Minulla on ihan toisenlaiset suunnitelmat hänen suhteen. Sen se nimikin piti olla ihan vain vertauskuva. Odottelen vain koskahan tämä painajainen loppuu? Tai ehkä tuleekin joku ihmeparantuminen. On kai sellaistakin tapahtunut, ehkä.. jossain Kiinassa, joskus. Iso Huokaus.
Koirakasvattajana on tietenkin hyvä asia että koira on
minulla. En ole aiheuttanut tällaista tuskaa kenellekään kasvatin omistajalle. Vaikka
kyllä sitä yrittää aina koiranostajille painottaa, että vaikka vanhemmat olisi
miten tutkittuja tai tutkimattomia, ei sekään silti valitettavasti ole tae
mistään. Voidaanhan tähän alkaa kaivella
sukusiitosprosentteja kehiin, mutta ei tarvitse olla kovin velho TWA:n käyttäjä
huomatakseen, että huomattavasti kovemmillakin prosenteilla on pystytty
tuottamaan ihan elinkelpoisia yksilöitä, että se kai siitä sitten. Kaikkea ei vain pysty hallitsemaan. Ja asioita tapahtuu. Eikä se ole välttämättä kenenkään syy.
Miten sitten tästä eteenpäin tämän asian kanssa. Päivä kerrallaan. Aika vaikeatahan se on.
Yrittää sopeutua ajatukseen, että Lindasta, tuosta pienestä iloisesta koirasta,
pitäisi suhteellisen pian päästää irti. Ei tän nyt ihan näin pitänyt taas mennä.